Ollaan torstaina menossa Hyvinkään vinttikoiraradalle katsomaan miten lujaa meidän pojjaat juoksee - jos juoksee. Minna on hommannut nopeimmalle koiralle palkinnoksi pokaalin! Pokaalinkiilto silmissä päätin vähän treenata!

Mietin kyllä ensin, että uhmaanko kohtaloa ja henkeä ja terveyttä, mutta ripaus hulluutta pitää ihmisessä olla. Hyppäsin siis ensimmäistä kertaa tänä vuonna fillarin satulaan. Reiska oli mukana flexissä. Kaupunkialueella fillarointi on oma haasteensa, mutten jaksanut mihinkään muuallekaan lähteä. Ajattelin, että vastaantulevat koirat ja muut mahdolliset reaktion aiheuttajat koitamme kiertää jollain konstilla ja jos ei kierto onnistu, niin pysähdytään sitten hetkeksi. Täällä maalla kun ihmiset pitävät koiriansa ihan miten sattuvat ja 97 % vastaantulevista koirista on ihan käsittämättömiä rähjiä eivätkä ne tietenkään ole millään tapaa omistajallaan hallussa. *huoh*

Ensimmäisenä "törmäsimme" pikkupoikaan, joka ei ollut äidillään ollenkaan hallussa (mä en ihan aina jaksa noita "vapaan kasvatuksen" tuotoksia). Poika sinkoili ees taas mun ja Reiskan ympärillä ja kerran meinas sykkelöidä päin Reiskaa. Mulla alko mittari olemaan sopivasti punasella mutta Repe vaan fiilisteli menemään ja hyvä niin. Pojasta päästyämme muutaman kymmenen metrin päässä cityjänönen! Reiska huomasi sen ensin ja alkoi olla vallan levottoman olonen. Minä huudan kurkku suorana koiralle, että et ole menossa sinne vaan eteenpäin ja aloin polkemaan kahta kauheammin! Minä olen Reiskalle jänistä tärkeämpi ja minun perässänihän se sitten kipitti vaikka jänis olisi ollut kiva treffata lähemmin. Ravasi muuten koko matkan eikä menty missään vaiheessa mitenkään lönköttelyvauhtia... 

Jäniksestä selvittyäni huomasin, että kääntyminen 90 asteen kulmassa on hieman hankalaa. Pitänee tsempata oikean ja vasemman opettamisessa Reiskalle. Kerran kääntyessämme meinasimme törmätä toisiimme ja sen jälkeen totesin, että jyrkkää käännöstä tehtäessä on paras pysähtyä ja näyttää koiralle oikea suunta ja sitten vasta jatkaa menoa.

Puolessavälissä matkaa sitten alkoi kuulua sen päivänen rähjä. En jaksanut katsoa, mutta joku pikkukoira se siellä äänestä päätellen oli hepulin vallassa ja koska ääni läheni meitä koko ajan, niin se ei vissiin tyypilliseen tapaan ollut omistajallaan hallinnassa. Reiska ei onneksi jaksanut tästä provosoitua vaan ravaili kiltisti pyörän vierellä.

Loppupeleissä selvittiin hengissä ja jopa kivaa oli, varmaan myös koiralla vaikka kuuma olikin! Matkaa taitettiin yhteensä ehkä 1,5 kilometriä ja se oli ensimmäiseksi reissuksi oikein sopivan pituinen. Jatkossa olisi mukava jos voisi sykkelöidä Reinon kanssa nykyiseltä tilapäisasunnolta tulevalle kodille vaikka iltaisin katsomaan remontin edistymistä. Matkaa on kuitenkin yhteen suuntaan lähemmäs 10 kilometriä, että voi olla vielä alkuun vähän pitkä matka Reinolle ja varsinkin jos nämä kuumat säät jatkuvat. Mutta katsotaan...Sen verran kivaa oli, että varmasti jatketaan ja koira tuntui kuitenkin olevan oikein hyvin hanskassa ja kuulolla! Reiska myös osaa pitää sopivan etäisyyden fillariin, tosin välillä koittaa juosta vähän liiankin kaukana fillarista kun jostain syystä vähän jännittää fillaria. JEES!