Alkuun otettiin kolmen esteen sarjaa: hyppy - putki - hyppy. Reiska hyppäsi hienosti ja siitä hienosti sujahti putkeen, mutta se viimeinen hyppy ei meinannut mennä jakeluun. Ekalla kertaa meni just ja just kun just jotenkin sain sen korjattua kun oli menossa ohi. Sitten tulikin ongelmia, mä ite olin väärässä paikassa ja koira ei menny yli kun hakeutu mun luo. Hinkattiin jonkun aikaa ja lopetettiin onnistuneeseen suoritukseen. Mun pitäis ite olla ripeempi, jotta ehtisin sen viimisen hypyn taakse, niin sithän koiralla ei olis ongelmaa, mut kun just ja just kerkeen esteen vierelle.

Otettiin muuri uutena esteenä, joka ei tuottanut minkäänlaista päänvaivaa mulle tai Reiskalle. Toki se oli myös aika matala, mutten usko tuottavan silti mitään ongelmia.

Kepeillä Reiska omitoimisesti tarjos pujottelua, mutta ei menny ihan oikein kun muutaman välin oiko. Meidän kompastuskivi tässä on eka väli kun Reiska koittaa sen vetästä vähän suoraksi ja jättää siis pujottelematta. Sillä on pienimuotonen ongelma saada ittensä kääntymään sinne. Muuten se on ihan luonnonlahjakkuus kepeillä ja alkaa olemaan hommassa jo vauhtia. Kouluttaja totes, että varmaan seuraavalla kerralla mennään kepit ja lujaa! Kuulosti mun korvaan oikein hyvältä!

Toisena uutena juttuna oli A-este. Olin heti, etten jaksa ees yrittää kun ei tuo kuitenkaan mee siitä yli. Sitten mietin, että ei kai se sillon ainakaan mene yli jos ei edes yritetä! Yritettiin siis Reiskan mahdollisesta korkeanpaikankammosta huolimatta. Kiipes hienosti mun käskystä puoleenväliin ylösmenoa, jonka jälkeen pongahti alas. Tulin tulokseen, että kouluttaja pitäköön Reiskan narusta kiinni ja minä kiipeän sinne Aaan harjalle. Vähän aikaa siellä houkuttelin ja kouluttaja alhaalla hieman painosti Reiskaa, niin johan tyyppi tulla humpsahti ylös ja minä olin niin äimän käkenä, etten tajunnut mennä pois tieltä. Onneksi Aa on niin leveä, että Reiska mahtu tulemaan mun vierestä ja menemään alas. Tosi hienosti. Onneksi tajusin heittää sille pallon ja rämpiä sitten itse alas sieltä esteeltä. Taas tyhmästä omistajasta kärsii koko koira. Mutta Reiska meni elämänsä ensimmäisen kerran Aan! KUINKA YLPEÄ OMISTAJA SILLÄ ONKAAN TAAS!? Ihan voittajafiilis. Ei otettu toista kertaa vaan jätettiin asia hautumaan ja katotaan ens kerralla uudelleen.

Loppuun vielä tuota hyppy - putki - hyppyä.

Joka agikerran jälkeen vahvistuu se ajatus, että Reiska on kyllä agikoira, sillä on agissa aina oikea ilme päällä ja se on tosi innoissaan ja tarjoilee esteiden suorituksia. Lisäksi eilen kuumu hieman siitä kun muut tahkos jotain juttuja. Meidän Reiska siis ihan tohkeissaan vinkuu aidassa kiinni ollessaan ja hyppii ylöspäin ja kaikin keinoin koittaa näyttää mulle, että "mä kans mamma"! Loistavaa! Tätä lisää! Kai munkin nyt tosissani täytyy tuosta agista alkaa kiinnostumaan kun koira niin rakastaa sitä!