Minä niin odotin tätä aksakertaa Tuksun kanssa kun viimeksi meni niin hyvin ja oli niin mukavaa. Parempi olisi kyllä ollut jäädä kotiin nukkumaan. Todellakin. Ensinnäkin satoi vettä ja lopuksi sitä tuli kaatamalla. Ei se koiraa haitannut, mutta minua haittasi kun kenttäkin lainehti ja olin rikkinäisissä lenkkareissani liikenteessä. Eli jalat olisivat olleet märkinä nilkkoihin saakka ellei joku valkoinen ääliö olisi vielä hyppinyt minua vasten koko ajan odottaessa vuoroaan. Olin siis napaan saakka märkä. Samainen nimeltä mainitsematon valkoinen ääliö myös puri minua koko ajan käsiin kun odotettiin vuoroamme. Otettiin pari kertaa kunnolla yhteenkin kun minun meni puremiseen hermo ja siitäkös valkoinen ääliö vasta innostui. Perkele sanon minä nyt rumasti!

Rata 1 oli seuraavanlainen: hyppy - hyppy - kepit - putki - puomi - hyppy - hyppy. Sinänsä helppoa. Kuulosti helpolle, näytti helpolle. Ei kuitenkaan pidä oletella liikoja, koska ei todellakaan ollut helppoa. Tuksu ei ensin millään suostunut jäämään odottamaan että ehtisin ensimmäisen hypyn toiselle puolelle. Se rallaili menemään heti kun silmä vältti ja vaikkei välttänytkään. Tuli kyllä ihmeekseni luokse aina kun käskin. Olikin vissiin ainoa positiivinen juttu eilisessä. Meni kyllä matkoihinsa yhtä nopeasti kuin tuli luokse. En jaksanut taistella ja otettiin lentävä lähtö radalle, kepeillä oli verkot ja sinne ei meinannut millään mennä. Ähersin tosi pitkään neidin kanssa ennen kuin sain sen menemään. Sitten kun se meni, niin se meni muuten kepit vähän helvetin lujaa. Ei mitään ylimääräisiä pyörähdyksiä keppien välissä tällä kertaa. Putkeen meni hyvin ja sieltä puomille. Puomilla oli liiallinen tilannenopeus ja mätkähti maahan (ei tosin korkealta). Otin koiran haltuun ja mentiin puomi. Vähän hemmetin lujaa. Alastulolla Tuks on oppinut, että nami tulee maahan ja se tuli nytkin ja neiti sen osasi etsiä vaikkei nähnytkään sen putoamista. Kontaktit edistyy siis. Loppusuora namikipolle täysillä.

Toinen rundi hyvin samanlainen kuin ensimmäinen. Kepeillä ongelmia, lähdössä ongelmia, puomilla liikaa vauhtia.

Pistin Tuksun autoon odottamaan uutta vuoroaan kun en jaksanut sen asennevammaa vai mikä lie murrosikä onkaan nyt meneillään. Raivostuttava se on ollut jo jonkin aikaa.

Rata 2: hyppy- hyppy - putki - kepit - hyppy -hyppy. Tämä kuulosti vielä helpommalta, mutta oli vielä vaikeampi kuin edellinen. Tuks ei edelleenkään halunnut jäädä lähtöön odottamaan vaan rallaili menemään. Ensimmäisen hypyn sain sen hyppäämään ehkä 20 kertaa, mutten kertaakaan toista. Se hakeutui esteen sivuun minun jalkoihini pyörimään toisen hypyn kohdalla, kun pysähdyin, se kiersi esteen ja hyppäsi sen väärinpäin. ÄLY HOI ÄLÄ JÄTÄ! Tahkottiin, tahkottiin, hermo meni ja tahkottiin silti. Pari kertaa heitin vauhdissa namin toisen esteen yli ja sitten neiti tajusi hypätä senkin, putki ok, kepit paremmin kuin ekalla kerralla. Tosin sain itse juosta täysillä että kerkesin vastaanottamaan sitä keppien toisessa päässä. Lopun hyppysuora ok namikipolle, toisella kerralla kiersi toisen hypyn, muuten ihan samanlainen suoritus kuin ekakin.

Ei jäänyt kyllä maailman paras fiilis viimeisistä treeneistä, mutta pakkohan näitä vastoinkäymisiäkin on välillä tulla, muuten olisi liian täydellistä harrastaminen Tuksun kanssa. Talvikaudeksi olemme sentään saaneet kivat harjoittelupaikat aksan suhteen, joten toivotaan että jatkossa sujuu paremmin! Jokin "ongelmakausi" Tuksulla nyt kyllä on meneillään, se on hirmu hankala ja ilkeä. Toivottavasti tokenee pian omaksi mukavaksi itsekseen. Tai sitten sille on tulossa juoksu ja kiukuttelee sitä. Nimittäin pappakoira on kiinnostunut taas neidistä ja voisin olettaa ettei se merkitse kuin yhtä asiaa... OUNOU, ei näin pian!!

Tänään lähdetään Reiskan, Tuksun, isännän ja isännän keppien kanssa viikonloppulomalle itään. Saapi nähdä mitä tulee, matkaraporttia tulee alkuviikosta. Pitäkäähän peukkuloisia pystyssä että meidän matka menisi hyvin! :)